Uusi osoite

Siirsin tämän blogin uuteen osoiteeseen.

Lumienkeleitä

Juulia Haverisen laulu Sun nimesi on maa jäi tänään miellyttävän rauhallisena mieleeni soimaan muuten niin rauhattomasta radiokanavien joulumusiikkisekametelisopasta. Laulu on levyltä Enkelten kellot. Täytyypä tutustua levyyn paremmin.

Jälkipohdintaa

Jäi tuo Äyräpää-postaus vähän torsoksi, mutta en jaksanut sitä nyt sen enempiä viilata. Asiasta kun voisi tehdä pitkänkin postauksen.

Maailmassa tapahtuu paljon asioita, joihin voisi ottaa kantaa ja sellaisiakin asioita jotka ansaitsisivat tulla esille otetuiksi. Yksi tällainen oli maanantaina TV ykköseltä uusintana (?) tullut Puheenvuoroja identiteetistä -ohjelma, jossa Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Karmela Liebkind käsitteli mm. rasismia, rotuoppia ja suomalaistenkin vähemmistöidentiteettiä, joksi hän identiteettiämme kutsui. Hyvin mielenkiintoisia ja mielestäni paikkaansa pitäviä huomioita.

Hänen mukaansa suomalaisilla on edelleen vähemmistöidentiteetti, vaikka olemme omassa maassamme enemmistönä. Totesi myös, että Suomi on vielä suhteellisen nuori kansakunta, sillä vasta suhteellisen vähän aikaa on kulunut itsenäistymisestä ja viimeisestä sodasta.

Ehkä maltillisemmin tarkasteltuna asia onkin juuri näin. Minua silti kyllä hieman pelottaa, kuinka kauan tämä pateettiseen isänmaallisuuteen nojaava kausi sotamuisteluineen ja surumarsseineen tässä itsenäisyyspäivän vietossa kestää. Olisiko yksi miehenikä, 80 vuotta tästä eteen päin, riittävän pitkä aika karistamaan menneisyyden haamuja hieman tämän kansakunnan hartioilta? Unohtaa minun mielestä sotaakaan ei tarvitse, mutta poteroista olisi minun mielestäni jo kuitenkin aika nousta ja tuoda rinnalle uutta valoa ja iloa. Tuntuu vain jotenkin siltä, että tämä pateettinen itsenäisyyspäivän vietto siirtyy edelleen uusille sukupolville täydessä voimassaan ja vieläpä nostalgian huntu hartioilla.

Ehkä tämä kansa vaan on niin hartaan luterilaisen pateettista, että kuten sanoin, itkuvirret ovat sitä parasta ilonpitoa, jos nyt noin vähän kärjekkäästi asiaa ilmaisisi. Mutta silti! Minäkin tunnen olevani mielenlaadultani niin slaavilaisen kaihomielinen luonne, mutta jopa minun näkövinkkelistä nykyinen pateettisuus tulvii kyllä aika tavalla yli äyräidensä. Minusta harras ja nostalginenkin voi olla, mutta jos se käy laadultaan raskaaksi, siitä tulee enemmänkin synkkää ja jopa ahdistavaa. Minusta itsenäisyyspäivän hartaudessa liikutaan tässä suhteessa jo aivan äärirajoilla.

20:37

Nyt tulevat älytreffit. - Iltasanomat, 26.11.2005

Siihen loppui meikäläisen deittailu.

Analyysiä postauksesta Puspus

Aika jännä homma. Kirjoitin tuon sinänsä täydellisen höpöpostauksen aivan vapaana tajunnanvirtana ex tempore ja julkaisin sen sitten sellaisenaan. Sitten huomasin, että jos muutankin tuon joskus-sanan puhtaaksi subjektiksi, runoon tuleekin heti ideaa; se muuttuu luonteeltaan astetta vakammaksi. Siihen tuli harkittua laskelmointia. Se, että runoon tuli ideaa, aiheuttikin sitten ristiriidan postauksen lopun höpöisyyden kanssa. Niinpä jätin sen kuitenkin alkuperäiseen muotoon.

Sinänsä mielenkiintoista, että höpöpostaukset johtavat tällaiseen vakavaan tyylilliseen pohdiskeluun. Seuraavassa "vakava" runo, jossa "Joskus" ja "Kuskus" ovat selkeitä subjekteja (lienevät sudeettisavolaisia):

Joskus on kiireinen eikä ehdi kirjoittaa blogia.
Joskus hukkaa ajatuksen, kun kirjoittaa blogia.
Joskus on lenkillä eikä voi kirjoittaa blogia.

Kuskus kirjoittaa blogia, vaikka on kiire.
Kuskus hukkaa ajatuksen ja silti kirjoittaa blogia.
Kuskus käy lenkillä ja kirjoittaa blogia.

Hushus! Älä lue huonoa blogia!

Tilitystä

On päiviä jolloin haluaisi hävitä olemattomiin. Hypätä WC-pyttyyn ja valita se iso huuhtelu. Ehkä tiedätte tunteen. Se syntyy, kun on mokannut oikein kunnolla ja hävettää, hävettää niin pirusti. Ja mitään ei voi tehdä. Jos lähtee selittelemään, joutuu vain syvemmälle suohon. On niin sanotusti nalkissa. Ei voi muuta kuin hävetä, hävetä, hävetä ja kärsiä. Asia sinänsä saattaa olla aivan vähäpätöinen. Ja joku ulkopuolinen on sitä tuskin edes noteerannut, mutta eipä se paljoa lohduta.

Tilanne korjaantuu kyllä vähitellen ajan kanssa, mutta joskus ottaa kyllä tosi tiukoille. Vielä vuosienkin jälkeen vanhat mokailut nousevat silloin tällöin mieleen. Niitä ei mielellään muistelisi.

Pari päivää on tässä menty siis tällaisissa tunnelmissa pelkkää matalalentoa, kun muutenkin on syöksykierre ollut päällänsä. Ei kuulkaa paljon naurata, vai mitä veliseni? Kuka siellä hymyilee! Te Ksenofonin äpärät, te villisian imisät. Tämä on vakava asia. Vakava ja murheellinen.

Viikon sivallus

Viikon sivallus á la Krapulablogi:

"Hassuja nämä nettipäiväkirjat - kirjoittaa sitten mitä tahansa, joku pässi lukee aina!"

Totta kuin mikä, sano Joose kun pyllyä haisteli.